SOTA OUTOKUMMUSSA
- 2. maailmansota Suomessa
- Pommitukset Outokummussa
- Kuparia sotavuosina
- Työnteko sota-aikana
- Kotirintama Kuusjärvellä
- Kuusjärven lotat
- Siirtoväki Outokummussa
- Sotakorvauksien aika
- Lähteet
MAAILMANSOTA SUOMESSA
TALVISOTA 30. marraskuuta 1939 – 13. maaliskuuta 1940
JATKOSOTA 25. kesäkuuta 1941 – 19. syyskuuta 1944
LAPIN SOTA 15. syyskuuta 1944 –27. huhtikuuta 1945
Suomalaisia kaatui 2. maailmansodassa yli 95 000. Heistä 110:n kotipaikaksi oli merkitty Kuusjärvi. Ensimmäiset kuusjärveläiset sodassa kaatuneet olivat ratsumiehet Reino Salo ja Eemil Tiilikainen. He menehtyivät 5.12.1939 Muolaan Maisniemessä. Ensimmäisiä kaatuneita ei haudattu Kuusjärvelle, vaan heidän ruumiinsa katosivat taistelussa. Paikkakunnalle haudattiin 125 sankarivainajaa. Heidän joukossaan oli kuusjärveläisten lisäksi impilahtelaisia sekä esimerkiksi paikkakunnalla syntyneitä ja myöhemmin muualle muuttaneita. Sotaan lähteneistä Outokummun kaivoksen työntekijöistä kaatui yhteensä 41 henkilöä.
POMMITUKSET OUTOKUMMUSSA
Outokummussa aloitettiin pommituksiin varautuminen jo vuonna 1937. Tuolloin kaivosyhtiö arvioi, että ”hyökkääjän kannalta on tärkeää tuhota juuri tällaiset suuret raaka-aineiden tuottajat ja teollisuuskeskukset, joten ensi arvoisen tärkeää juuri meille on ryhtyä mahdollisimman tehokkaisiin toimenpiteisiin pommitusten aineellisten tuhojen ja hengenmenetysten pienentämiseksi”. Tehtävää varten Outokumpuun nimitettiin väestönsuojelujohtaja ja vuodesta 1938 lähtien Outokummun Sanomissa alettiin julkaista artikkeleita väestönsuojelutyön etenemisestä. Lisäksi huolta aiheuttivat taistelukaasut, joiden varalle hankittiin kaasunaamareita. Ilmahyökkäysten varalta harjoiteltiin säännöllisesti ja kesällä 1939 järjestettiin suuri väestönsuojeluharjoitus, jonka aikana Kyykerin ja Mustikkakorven asuinalueet evakuoitiin. Harjoitusta seuraamassa oli Suomen väestönsuojelupäällikkö, kenraali Aarne Sihvo.
Siviiliväestön kouluttamisen lisäksi Outokumpuun järjestettiin myös ilmatorjunta. Kaivosyhtiö hankki kaksi ilmatorjuntatykkiä, jotka sijoitettiin aluksi Raivionmäelle ja myöhemmin Mustikkakorpeen. Lisäksi ilmatorjuntavartiostoja varten ostettiin syksyllä 1939 Stockmann Oy:ltä 27 pistoolia. Raivionmäkeen vedettiin puhelinlinja päivystäjiä varten. Ilmavalvonta sijaitsi Outokummun kaivoksen tornissa, jossa työskenneltiin kahden tunnin vuoroissa. Hälytys annettiin tornista voima-asemalle ja sieltä edelleen Mökkivaaran kaivokselle. Voima-asemalla päivystäjänä työskenteli talvisodan aikana myös 13-vuotias Valtteri Kalinen.
Ilmahälytyksiä Outokummussa tuli useita, jatkosodan alussa jopa päivittäin, ja niiden aikana suojauduttiin pommisuojiin. Kaivoksen läheisyydessä pommisuojia oli tehty ainakin Sänkivaaralle, Raivionmäen molempiin päihin ja Kumpu B:n alueelle. Lisäksi esimerkiksi Kalattomalla oli oma pommisuojansa. Kalattomalla asunut Valto Kokko on kertonut pommituksilta suojautumisesta seuraavasti: ”Kalattomalaisilla oli vahtivuorot ja vellikello jolla ihmisiä varotettiin kerääntymään sirpalesuojaan. Se oli maahan tehty noin 15 metriä pitkä itä-länsi suuntainen kaivanto. Katto oli laitettu puista ja niiden päälle oli pantu hiekkaa. Suoja oli kokonaan maan alla ja siellä mahtui seisomaan. Kummassakin päässä oli oviaukko. Sivustoilla oli penkit. Hälytys tehtiin siten, että se joka ensimmäisenä kuuli tehtaan pillin soivan tai huomasi sähkövaloja himmennettävän meni soittamaan kelloa. Öiseen aikaan oli lähitaloille jaettu vahtivuorot, joten aina oli joku valveilla tekemään hälytyksen. Meidän porukka käytti kuitenkin suojana omaa kellariaan.”
Kodeissa oli pimennysverhot ja niiden käyttöä valvoivat vartijat. Jos valoja havaittiin, huomautettiin asukkaita. Pimennysverhojen käytön tarpeellisuudesta muistutettiin myös Outokummun Sanomissa: ”Pimeänä vuoronkaudenaikana liikkuessa Outokummun Mustikkakorvessa, näyttää siltä, että siellä asuu kuritonta sukupolvea, joka ei hitustakaan välitä pimennysmääräyksistä. Samaan aikaan kun Outokumpu on melkoisen tarkasti pimennetty, loistavat Mustikkakorven asunnoista täydet valot. Eiköhän yleiset määräykset koskene Mustikkakorvenkin asukkaita. Ikävyyksien välttämiseksi on sota-ajan määräyksiä noudatettava Mustikkakorvessakin”.
Ilmahälytykset vaikuttivat jokapäiväiseen elämään ja esimerkiksi koulupäivät keskeytyivät usein. Jos hälytys sattui koulumatkan aikana, oppilaita oli neuvottu hajaantumaan metsiin. Pommitusten pelossa lapsia myös siirrettiin sotaa pakoon Outokummun keskusta-alueen ulkopuolelle: ”Sota aikana, talvisodan, isä vei meijät salolle yhteen taloon, 6 kilometrin päähän. Vei pommitusta pakoon. Oli ootettavissa, että pommitetaan. Perhettään suojeli. Meitä oli ainakin 5 lasta siellä salolla. Ja usein kävivät meitä kahtomassa siellä. Vanhin sisko oli aikuinen, se oli taloudenhoitajana.”
Sota-aikana Outokumpua pommitettiin kaksi kertaa, kerran talvisodan lopussa ja toisen kerran kesällä 1941. Henkilövahinkoja pommituksissa ei syntynyt ja myös kaivoksen rakennukset säästyivät tuholta. Eräs talvisodan pommituksen silminnäkijöistä oli Kasper Vaakanainen, joka on kertonut pommituksesta seuraavasti: ”Se oli viiden laivueen pommitus. Pilli alkoi ujeltaa ja me lähdettiin pihalle katselemaan. Hurstit niskaan, valkeet vaatteet, ja sinnehän ne tulivat toisetkin. Aurinko paistoi ja viisi konetta lensi Joensuuhun päin. Sitten ne kaartoivat ja me yhen kerran nähtiin kun välähteli näinikkään ja sitten me tuumattiin, että kohta jyskää. Sitten tupsahti muutamia kertoja, mutta ei siinä tullu mitään, ne oli palopommia. Se oli kohteena voima-asema ja sitten se Kyykeri 2:seen sattui ja sielläkin pihan puoleisesta porraskäytävän lipasta meni läpi, mutta ei onneksi syttynyt, se syttyi vasta maassa. Joensuuntielle putosi kai vähän raskaampi möykky, koskapa mutalikko monttu oli syntynyt siihen.”
Professori Markku Kuisma on esittänyt, että Outokumpu säästyi talvisodassa isommilta pommitustuhoilta, koska Saksa tarvitsi Outokummun kuparia ja vaati silloiselta liittolaiseltaan Neuvostoliitolta Outokummun säästämistä. Eero Mäkinen vieraili maaliskuussa 1940 Berliinissä ja sai saksalaisten puheista kuvan, että Outokummun kaivokset olivat Saksan suojeluksessa. Jatkosodan vähäisten tuhojen syy taas oli paikallisten asukkaiden arvioiden mukaan Neuvostoliiton halu säästää kaivokset omaan käyttöönsä. Outokummun ilmatilassa usein nähdyt neuvostoliittolaiset koneet johtuivat paikallisten käsityksen mukaan siitä, että kaivostornia käytettiin maamerkkinä Kuopion ja Oulun pommituslennoilla.
Ilmavalvontaa Outokummun kaivostornissa 1941. Valokuva: Kauko Keto.
KUPARIA SOTAVUOSINA
Outokummun kaivos oli sotavuosina Euroopan toiseksi suurin kuparikaivos. Malmia oli paljon ja se oli hyvälaatuista. Strategisten metallien, kuparin ja nikkelin tuottajana yhtiö järjesti Suomen sotatarviketeollisuudelle raaka-aineet. Sotaa käyvässä Euroopassa kuparin ja nikkelin kysyntä oli lähes rajaton. Suomi sitoutui toimittamaan Saksaan vuosina 1941-1943 yhteensä 12.000 tonnia Outokummun kuparia vuosittain. Määrä oli suuri, kun huomioidaan, että Outokummun vuotuinen kuparituotantokapasiteetti oli juuri nostettu 18.000 tonniin. Kuparin ja nikkelin viennillä Suomi pystyi hankkimaan itselleen sotatarvikkeiden lisäksi elintarvikkeita ja muita tarpeellisia hyödykkeitä.
”Outokumpu Oy:n henkilökunnalle. Outokummun tuotanto on koko maalle siksi tärkeä, että reserviin kuuluvista virkailijoistamme, työnjohtajista ja työläisistä suurin osa on varattu yhtiömme tuotannon ylläpitämiseen täydessä mittakaavassa”. Näin kirjoitettiin Outokummun Sanomissa lokakuussa 1939, noin kuukausi ennen talvisodan alkamista. Talvisodan alettua osa Outokummun kaivoksen työntekijöistä jäi edelleen töihin varmistamaan malmintuotantoa. Töihin jääneet saivat toistaiseksi lykkäystä asepalvelusta ja heitä kutsuttiin Ly-miehiksi.
Maanalaista kaivostyötä tehtiin vuosina 1939-1944 lähes samoilla työmenetelmillä kuin ennen sotavuosia, lukuun ottamatta päälouhintamenetelmän vaihtoa levylouhinnaksi vuonna 1943. Outokummun kaivoksen työtä vaikeutti merkittävästi sotavuosien ja varsinkin jatkosodan työvoimapula. Sotarintamalla oli parhaassa iässä olevaa työvoimaa eikä puolustusvoimat halunnut vapauttaa rintamalla olevia työkykyisiä miehiä kaivostyöhön, joten lisätyövoimaa haettiin työvelvollisista ja neuvostoliittolaisista sotavangeista. Jatkosodan alettua 1941 työvoimapula muuttui kausiluonteisesta pysyväksi: vajausta oli 100 kaivosmiehen verran. ”Töitä tehtiin hirveesti. Minäkin voi sanoo, että minä tein monta kertaa viikossa, pari kertaa viikossa 16 tuntisen päivän.” Näin kertoi rikastamolla töitä tehnyt Arvi Martikainen.
Outokumpu Oy:n vuosikertomuksessa vuodelta 1943 isännöitsijä Erkki Hakapää toteaa: ”Kaivoksen kulunut toimintavuosi on ollut sen historian ehkä kaikkein vaikeimpia. Uuteen louhintamenetelmään siirtymisen yhteydessä tapahtunut tuotannon aleneminen, monien vaurioitten aiheuttamat käyttöhäiriöt, työvoiman puute ja useitten uusien tehtävien esilletulo ovat pakoittaneet koko henkilöstön ponnistelemaan normaalia lujemmin m. m. tekemällä suhteellisen runsaasti ylitöitä.”
Kaivokselle saatiin työvelvollisia eri puolilta Suomea. Suurin osa heistä ei sairaina ja heikkokuntoisina kyennyt kaivostyöhön, joten heidät palautettiin lääkärintarkastuksen jälkeen takaisin. Vain parikymmentä miestä kykeni kaivostyöhön. Erilaisia kaivoksen aputöitä hoitivat naiset ja alaikäiset. Naiset työskentelivät ulko- ja rakennustöissä. Alaikäiset toimivat lähetteinä ja apulaisina rikastamolla tai korjauspajalla, mutta heitä ei laskettu maanalaisiin kaivostöihin.
Kesäksi 1944 kaivosyhtiö sai noin 120 neuvostoliittolaista sotavankia kaivostyöhön. Kaivostyössä käytetyt sotavangit hankittiin Sotavankileiri 14. Värtsilän alaleiristä, josta Kuusjärvelle tuli sotavankeja myös maataloustöihin. Kaivoksella töissä olleet sotavangit majoitettiin Outokummun Räsälänkadun parakkeihin. ”Räsäläntiellä oli sotavangit. Kahden aikaan kuljettivat, myö nähtiin, tul jonossa siihen ja kiväärimieshän niillä ol mukana. Ja samoissa vehkeissä ne kävi siellä kaivoksessa kun mitä tuolla parakissa olivat. Yks vartiomies ol vuan. Tulivat touko-kesäkuussa 1944 ja lähtivät syksyllä 1944. Ois, ainakin ne mitkä ol Vienan Karjalasta niin nehän ois halunnu jäähä, mut nimet ol kaikki ylhäällä niin ne ol pakko luovuttaa.” Vapaa-aikanaan vangit vuolivat monenlaisia puuesineitä, kuten tuhkakuppeja ja karjalaistyyppisiä lintuja. Niitä vaihdettiin sitten aidan alitse elintarvikkeisiin.
Sotavuosina kuparia ja kupariseostuotteita tarvittiin sotataloutta palvelevassa teollisuudessa: mm. hylsyjä, kaapeleita ja johtimia valmistettaessa. Outokumpu Oy:n Porin metallitehtaan ensimmäiset tuotteet olivat puolustuslaitoksen tarvitsemia levyjä ja pyörylöitä patruunoiden valmistusta varten sekä messinkitankoa sytyttimiin. Outokummun raaka-aineita tarvittiin myös ruutiteollisuudessa tarvitun rikkihapon valmistukseen.
5.III.41 Jyväskylä. Tänään lähetetty 7,5 tonnia dynamiittia huomenna loput. Ruutitehdas.
TYÖNTEKO SOTA-AIKANA
Maan alla kaivostyötä tehneet kaivosmiehet saivat E-luokan elintarvikekortin, kaivostyönjohtajat D-kortin ja kaivosinsinöörit C-kortin. E-kortti oli tarkoitettu erittäin raskasta ruumiillista työtä tekeville, ja sillä sai leipää viljaksi laskettuna 425 g/vrk, kun D-kortilla määrä oli 300 g/vrk ja C-kortilla 250 g/vrk. Kaivosyhtiö koetti parantaa työntekijöittensä ruokatilannetta hankkimalla lisäannoksia, kuten vuonna 1942 voita ja lihaa. Vuonna 1943 lisäannokset olivat kahvinvastiketta, sokeria ja kaurasuurimoita.
Jo vuonna 1941 oli saatu lupa lämpimän keiton jakeluun. Kaivossoppa keitettiin työmaaruokala Lottalan keittiössä: herne- tai lihakeittoa. Ruoan jakajat eli ”soppamummot” jakoivat keiton maan alle, ruokapaikoille. Ruokahuollon lisäksi kaivosyhtiö maksoi työntekijöilleen perheavustusta ja reserviläisille palkkaa eli ns. sotakuukausipalkkaa.
Myös jalkineista, työpuvuista ja rukkasista oli pulaa. Nahkaisia jalkineita ei saanut ja tilalla käytettiin kumijalkineita sekä kokokumisaappaita kosteissa paikoissa. Kaivosyhtiö onnistui järjestämään myös villakankaasta valmistettuja työpukuja. Vuonna 1942 rikastamoa varten oli hankittu villaista suodatinkangasta, joka jäi tarpeettomaksi, joten siitä valmistettiin työpuseroita ja -housuja työntekijöille. Vaatteiden saannin vaikeuduttua alettiin teollisuuden käyttöön valmistaa paperisia työpukuja. Niitä käytettiin myös Outokummun kaivoksen rikastamossa, jossa ne kestivät käytössä kahdesta kolmeen kuukautta.
Kaikkialle ulottunut tarvikepula vaikeutti työntekoa, sillä räjähdysaineiden ja räjäytystarvikkeiden laatu oli heikentynyt. Sytytyslankojen heikko laatu hidasti kiven irrottamista ja myös dynamiitin kulutus kasvoi. ”Se tulilanka oli silloin sota-aikana jonkinlaista korviketta. Palamisaika ei pitänyt paikkaansa. Se saattoi suhahtaa muutamassa sekunnissa puolesta metristä metriin ja vahinkoja pääsi tapahtumaan.”
KOTIRINTAMA KUUSJÄRVELLÄ
Sota-aika merkitsi suurta muutosta outokumpulaisten elämässä. Sota-ajan työvelvollisuus koski kaikkia 15 – 65 – vuotiaita (aluksi 18 – 55 – vuotiaita) ja myös lapset ja vanhukset osallistuivat yhteisiin talkootöihin. Huoli tulevaisuudesta, suru-uutiset, ilmahälytykset sekä heikkenevä elintarviketilanne vaikuttivat arkipäivän elämään. Kunnanlääkärin vuosikertomuksissa todetaankin, että ”hermostollinen” rasittuminen vaikutti ja näkyi paikkakunnan asukkaissa. Henkilöstölehti Outokummun Sanomissa haluttiin helmikuussa 1940 luoda uskoa tulevaan vaikeasta tilanteesta huolimatta: ”Moni pohtinee, kuinka pieni maamme ja kansamme voi kestää vainolaisen hyökkäyksen, varsinkin kun muu maailma ei oikein tunnu uskaltavan ryhtyä auttamaan. On vaikeaa löytää menestymisen mahdollisuutta, jos tilannetta kylmästi ajattelee. On kuitenkin muistettava, että sitkeästi kestämällä on mahdollisuus saavuttaa toivottu ratkaisu, sillä ei koskaan tiedä, mitä sellaista voi tapahtua, mikä tuo tilanteeseen käänteen.”
Säännöstely tuli Suomessa sota-aikana voimaan asteittain vuodesta 1939 lähtien. Aluksi elintarvikkeista alettiin säännöstellä sokeria ja kahvia, seuraavana vuonna viljatuotteita, lihaa, hedelmiä, maitoa ja kermaa ja myöhemmin myös kananmunia sekä perunoita ja muita juurikasveja. Ruuan kulutusta säädeltiin elintarvikekorteilla. Järjestelmää valvoi kunnan kansanhuoltolautakunta. Eräs sota-ajan lapsi Outokummusta on kertonut elintarviketilanteen muutoksesta seuraavasti: ”Meillä riitti perusruokaa vielä talvisodan ajan, niin sanotut siirtomaatavarat loppuivat melko pian. Äidin kertoman mukaan isä osti meille kauniin suuren hedelmäasetelman, josta voi näyttää lapsille, minkälaisia hedelmiä saadaan, kun sota loppuu. Taulussa oli muutama banaani, sitruuna, appelsiini, omena ja viinirypäleterttu.”
Heikossa elintarviketilanteessa omatoimisuutta korostettiin. Outokummun Sanomissa kirjoitettiin huhtikuussa 1941, kuinka ”kohtaloaan ei voi jättää huolettomana kansanhuoltoviranomaisten käsiin, vaan on taottava omaa onneaan myös jokapäiväisen leivän tuottamisen osalta”. Omatoimisuuteen kannustettiin muun muassa antamalla ohjeita juuresten viljelystä ja kotieläinten pidosta sekä vuokraamalla viljelyspalstoja. Martat antoivat Outokummun Sanomissa ruoka- ja säilöntäneuvoja. Lisäksi kehotettiin outokumpulaisia hyödyntämään metsien antimia. Omatoimisuus toikin korttiannosten oheen tarvittavaa lisäravintoa: ”Yhtiö vuokrasi Kuusjärveltä peltoa, jossa meilläkin oli perunapalsta. Kalastettiin ahkerasti ja isä metsästi syksyisin. Meillä oli pihalla iso kasvitarha marjapensaineen. Muistan, että olen kitkenyt porkkana-, nauris-, lanttu-, ja kaalimaita. Myös marjastus oli tärkeä ravinnonlähde.” Marjojen ohella sieniä kerättiin ahkerasti.
Kotieläinten pito oli yleistä, esimerkiksi Kyykerillä oli lehmille yhteisnavetta. Myös sikoja ja muita kotieläimiä oli sota-aikana monilla: ”Siellä possut tonkivat maata, syövät ja paistavat aurinkoa ja heidän isäntänsä mittailevat ajatuksissaan nassun viikoittaista kasvua ja uumoilevat siitä ajasta, joka kerran tulee ja tuo rasvaisen ’velivainaan’ tyhjän ruokavalion täytteeksi” (Outokummun Sanomat 4/1943). Sikojen pito olikin Outokummussa suosittua, niitä pidettiin lehmiä helppohoitoisempina. Lehmistä saatiin kuitenkin täydennystä huonoon maitotuotteiden saatavuuteen. Heinää saatiin vuokraamalla maata tai ostamalla. Myös kaivosyhtiö tuki eläintenpitoa myymällä heinää työntekijöidensä perheille. Kotieläinten pitoa valvottiin ja muistutettiin, että eläimiä ei saanut ruokkia ihmisille sopivalla ravinnolla. Myös teurastuspainoja säädeltiin tarkasti.
Sota-aikana kehiteltiin erilaisia korvike-elintarvikkeita. Kahvia tehtiin rukiin jyviä, sikuria, juolavehnän ja voikukan juuria paahtamalla, teetä taas saatiin kuivatuista vadelmanlehdistä. Voin puuttuessa leivän päälle saatettiin levittää perunamuusia. Makeisten puutetta korvattiin muun muassa imelletyillä porkkanalastuilla. Outokummun Sanomissa kannustettiin käyttämään monipuolisesti luonnonantimia: ”Meillä on useita luonnonvaraisia kasveja, joitten lehtiä taikka nuoria vesoja voidaan käyttää ruoaksi viljeltyjen vihannesten tapaan. Nämä olisi koottava mahdollisimman nuorina, joka tapauksessa ennen kukintaa, koska ne silloin ovat ravintorikkaimmillaan ja helpoimmin sulavia. Tällaisia ovat seuraavat: nokkonen, poltiainen, jauhosavikko, pihatähtimö, piharatamo, voikukka, leveälehtinen maksaruoho, maitohorsma.”
Asukkaiden omatoimisuuden ohella myös kaivosyhtiö otti Outokummussa asiakseen elintarviketilanteen parantamisen. Yhtiön maatilalla tuotettiin kasviksia, juureksia ja lihaa työntekijöille ostettavaksi. Lisäksi myytiin siemenperunaa ja myöhemmin ulkomailta ostettua syöntiperunaa sekä esimerkiksi punajuuria ja suolakalaa.
Säännöstelystä huolimatta huonoa elintarviketilannetta jouduttiin monissa perheissä paikkaamaan käymällä mustan pörssin kauppaa. Pääasiassa kauppa tapahtui ostamalla ruokaa maaseudulta. Eräs sota-ajan outokumpulainen on muistellut seuraavasti: ”Pula oli samalla tavalla kun muuallakkin. Mutta kun hampras niin Polvijärven puolelta sai. Rahalla sai, ei tarvinnu nälässä olla. Se oli salahommaa. Isäntä toi jauhosäkkejä ja sianruhoja heinien alla ja sieltä sai ostaa. Mitä sitä rahallakaan olisi voinu tehä, ei sitä voinu syyä. Korttiannoksilla ei varmasti olis pärjänny. Kaikkien piti [hankkia ruokaa] muualta.”
Elintarvikepulan lisäksi, pulaa oli vaatteista ja jalkineista. Vaatteita pyrittiin säästämään. Outokummun Sanomissa kirjoitettiin vuonna 1942, että ”jokainen vaatekappale on saatava pysymään ja kestämään käyttökelpoisena mahdollisimman kauan. Se onkin saavutettavissa järjestelmällisellä käytöllä ja hoidolla”. Kangaspulassa järjestettiin myös keräyksiä, joissa vanhoja tekstiilejä kierrätettiin muun muassa kapaloiksi. Myös muu kierrätys yleistyi. Sota-aikana Outokummussa asunut Jorma Miettinen muistelee, että ”heti talvisodan jälkeen ryhdyttiin ottamaan talteen sopivia materiaaleja. Raivionmäen tien varteen ilmestyivät isot laatikot, joiden kyljessä luki: paperit, metallit, lumput, lasit. Ohjeista on jäänyt mieleen, että hammastahnatuubeissa on erittäin arvokasta tinaa.”
KUUSJÄRVEN LOTAT
Kuusjärven Lotta Svärd -yhdistys perustettiin vuonna 1919. Ensimmäinen vuosikokous pidettiin alkuvuonna 1922, mikä oli alku yhdistyksen varsinaiselle toiminnalle. Kymmenen vuotta myöhemmin kokousta muisteltiin: ”Se on kuitenkin painunut unohtumattomasti mieliimme ihanana muistona isänmaallisesta innostuksesta”. Kuusjärven Lottien toimintaan kuului 1920- ja 1930-luvuilla lottakoulutus, maanpuolustus- ja huoltotyö, iltamatoiminta sekä myyjäisten järjestäminen. Lottien ulospäin näkyvin toiminnan osa Outokummussa oli vuonna 1937 avatun lottaruokalan pitäminen. Lotat ja kaivosyhtiö olivat tehneet sopimuksen yhtiön työntekijöiden ruokailun järjestämisestä. 1940-luvun alkupuolella Kuusjärven Lotta Svärdiin kuului noin 270 jäsentä. Se oli jakautunut seitsemään kyläosastoon, joista suurin oli Outokummun osasto. Muut kyläosastot olivat Alavi, Harmaasalo, Kirkonkylä, Kokonvaara, Maljasalmi ja Sätös.
Yksi osa lottien koulutusta olivat iltakurssit, joissa opittiin esimerkiksi lumipukujen valmistusta, puhelimen käyttöä maanpuolustuksessa, lottien eri tehtäviä sekä ylipäätään lottana toimimista. Lottien ulkoinen olemus oli tarkkaan säädelty ja pukeutumisesta neuvottiin seuraavasti:
”Arkipuvussa on tummat kengät ja sukat sallittu. Hyvin korkeakorkoisia kenkiä ei saa käyttää, koska ne aiheuttavat että hameen viiva ei rivistössä seisten ole tasainen. Lotta puvun harmaus edellyttää yksinkertaista pukeutumista. Lottapukua ommeltaessa tarvitaan 5 m kangasta. Kangas on liotettava kuumassa vedessä ja silitettävä kosteana ennen ompelua. Mihinkään Lotta-tilaisuuteen ei saa tulla siviilipuvussa, vaan on ehdittävä muuttaa puku ja sukatkin jos ne eivät sovi. Lottapukua ei saa käyttää kotona kotiaskareissa. Lottapuvun kanssa ei käytetä mitään koristeita. Lottaneulaa käytetään joko kauluksen alapuolella tai kauluksen päällä. Sitä ei saa käyttää muualla. Käsivarsinauha on 8 cm leveä, ripsi- tai pumpulikangasta. S:n korkeus on 4 cm.”
Pikkulotat toimivat monissa tehtävissä lottien apuna. Kuusjärvellä pikkulottatyö alkoi ensimmäisten joukossa Pohjois-Karjalassa vuonna 1932 ja outokumpulainen vuorineuvoksetar Else Mäkinen toimi koko Pohjois-Karjalan piirin tyttötyönjohtajana 1930-luvulla. Tyttöosastot oli tarkoitettu 8 – 16-vuotiaille, myös nuorempia otettiin mukaan vanhempien luvalla. Pikkulottien pukuna toimi tavallinen lottapuku. Pikkulottatoiminnan keskeisinä päämäärinä nähtiin isänmaanrakkauden herättäminen, puolustustahdon kasvattaminen, yhteenkuuluvaisuuden tunteen lujittaminen sekä maanpuolustusopetus. Näihin päämääriin pyrittiin muun muassa liikunta- ja hygieniakasvatuksella, huoltotyön tekemisellä, säästäväisyyden opettamisella sekä yhteisten leirien ja juhlien järjestämisellä. Outokummun pikkulotissa mukana olleet ovat kertoneet, että toimintaan kuului lottapukujen ompelua, käsitöitä, myyjäisten järjestämistä, muonituksessa auttamista, merkkien suorittamista, urheilua, leirejä, retkeilyä, terveiden elämäntapojen opiskelua sekä erilaisia juhlatilaisuuksia, joita varten harjoiteltiin teatteriesityksiä kuten Prinsessa Ruusunen sekä Mikki Hiiri merihädässä. Pojille oli vastaava suojeluskuntapojat -järjestö, jonka nimi muutettiin vuonna 1941 sotilaspojiksi.
Sota-aikana kuusjärveläisiä lottia tarvittiin useissa tehtävissä. Näitä olivat muun muassa ilmavalvonta, muonitus, sairaanhoito ja hevosten ottolautakunnan kirjurin työt. Pelkästään ilmavalvontaan oli varattu 24 lottaa ja heille kolme varahenkilöä. Kuusjärveläisiä lottia työskenteli myös oman kunnan ulkopuolella. Vuonna 1941 yhteensä 40 paikkakunnan lottaa oli sijoitettu muualle, suurin osa lääkintätehtäviin Joensuuhun. Outokumpulainen Aune Levanto toimi Pohjois-Karjalan piirin yhteyslottana. Myös rintamalla työskenteli kuusjärveläisiä lottia. Eräs heistä, joutui rintamalla palvellessaan neuvostoliittolaisten sotavangiksi Loimolassa elokuussa 1941. Vangittu lotta vapautui vasta joulukuussa 1944 oltuaan sitä ennen kolmella sotavankileirillä Neuvostoliiton alueella, muun muassa Kazakstanissa.
SIIRTOVÄKI OUTOKUMMUSSA
Sota-aikana Kuusjärven asukasluku nousi nopeasti. Kun siirtoväkeä alkoi saapua sodan jalkoihin joutuneilta seuduilta, muodostui Outokummusta aluksi kauttakulkupaikka, jonka läpi kulki lähinnä Laatokan Karjalasta saapunutta ja Savon suunnalle matkalla ollutta väkeä. Monet jäivät seudulle asumaan. Talvisodan aikana kunta oli saanut Kansanhuoltoministeriöltä määräyksen sijoittaa kuntaan 748 henkeä, mutta olosuhteiden pakosta määrä ylittyi runsaasti. Talvisodan lopulla kuntaan oli sijoitettuna kaikkiaan 1 366 henkeä. Siirtoväen enemmistö oli impilahtelaisia, joten Impilahden kirkkoherranvirasto toimi Kuusjärvellä. Impilahti oli teollistunutta seutua, ja siihen kuului myös Pitkärannan alueen entinen kuparikaivos. Vuoteen 1948 mennessä Kuusjärvelle oli asettunut asumaan 1 594 siirtoväkeen kuuluvaa eli heitä oli 14 % kunnan asukkaista. Suurin osa siirtoväestä työllistyi Outokumpu Oy:n palvelukseen mm. kaivosmiehiksi porarin ja lastaajan ammatteihin.
”Oli harmaa syksy vuonna 1939. Pelättiin, että sota alkaisi. Sota alkoi. Hyrsylän mutka oli vallattu. Sinne tuli käsky, että jokaisen oli pistettävä kotinsa palamaan niin ettei se jäisi vihollisille. Olimme kuorma-auton lavoilla kyydissä. Menimme Korpiselälle päin Aittojoen kautta. Meitä kohtasi kauhea näky, jonka varmaan muistan koko ikäni. Suvilahti paloi. Katselimme pimeässä yössä ja itkimme. —Matkamme suuntautui Kuusjärvelle, jossa pääsimme koululle asumaan”.
Suojärveläisen Juulia Tuovisen tarinasta, Evakkoinstituutti.
Kuusjärvellä huoltolautakunta vastasi siirtoväen majoituksesta, siirrettävien eläinten hoitoon sijoituksesta ja viljan varastoinnista kunnan alueelle. Siirtoväen asuntopula oli kova. Aluksi evakuoituja ihmisiä majoitettiin kotien lisäksi kouluihin ja Kuusjärven kirkkoon. Asunto-olot olivat niin vaikeat, että ihmisiä asui ladoissa ja vajoissa, jopa havumajoissa Outokummun Sanomien mukaan. Kaivosyhtiö Outokumpu rakensi tässä tilanteessa 21 uutta asuntoa siirtoväkeen kuuluville työntekijöilleen. Myös Viurusuon polttoturvetyömaata varten tehty tilapäinen, 40 metriä pitkä parakkirakennus kunnostettiin talviasuttavaksi kahdeksalle perheelle syksyllä 1941. Vuosien 1940-1948 aikana Outokumpuun rakennettiin yhteensä 444 työläisasuntoa. Vuonna 1945 säädetty maanhankintalaki antoi siirtoväelle ja perheellisille rintamamiehille mahdollisuuden ostaa edullisesti maata. Syntyi runsaasti pientiloja. Kuusjärvellä maata uusia tiloja varten joutuivat eniten luovuttamaan Kuusjärven kunta ja Enso-Gutzeit Oy. Kunnan maista lohkaistiin myös asuntotontteja rintamamiestaloja varten.
Ensivaikutelmat Outokummusta olivat osalle siirtoväestä masentavat. ”Outokumpu näytti tylsältä ja oli vasta alkutekijöissä.” ”—ei täällä kauan viihdytä”. Työnteon mahdollisuus kaivoksessa ja metsätöissä loi siirtoväessä tyytyväisyyttä. ”Ennenkaikkea me olemme kiitollisia siitä, että meille täällä on järjestetty työtä, sillä työnteko antaa toivoa ja luo uskoa valoisampaan tulevaisuuteen.” Paikkakunnalla siirtokarjalaisiin suhtauduttiin hyvin ja he sopeutuivat paikkakunnalle. ”Matka jatkui Outokummun lähelle, Kuusjärvelle, Sätös, josta on vain kauniit muistot. Ei siellä haukuttu, että menkää sinne, mistä tulittekin.” Impilahtelaisen Lilli Kiikkerän tarinasta, Evakkoinstituutti.
Kuusjärven nimismies kuvaili vuosikertomuksessaan 1939 kuinka siirtoväen karjasta huolehdittiin: ”—seuraavana aamuna 6 päivänä joulukuuta saapuikin Sysmäjärven asemalle 19 vaunulastia nautakarjaa ollen vaunuissa 199 kappaletta lehmiä, 1 lammas ja 1 vasikka, jotka sitten sijoitettiin pitäjän eri puolille, sellaisiin taloihin, joissa niitä oletettiin voitavan talven yli elättää ja hoitaa—-kaikki karja saatiin sijoitetuksi 103 eri hoitopaikkaan.”
Siirtoväen henkilökortti oli laadittava kaikista huoltoavustusta tarvitsevista yli 15-vuotiaista henkilöistä, jotka olivat saapuneet kuntaan. Omilla säästöillä tai ansiotuloilla toimeentulevasta siirtoväestä ei tehty henkilökorttia. Huollon varassa olevalla henkilöllä ei ollut vapaata muutto-oikeutta, vaan hän tarvitsi siirtoväen huoltojohtajan luvan sijoituskunnasta pois muuttamiselle, jos esimerkiksi henkilö sai työpaikan toiselta paikkakunnalta. Kuusjärven kunnan siirtoväen huoltolautakunta ja huoltojohtajan toimi lakkautettiin 1.4.1947 alkaen.
SOTAKORVAUKSIEN AIKA
300 miljoonan dollarin sotakorvausten suorittaminen tavaratoimituksina, pääasiassa metalli- ja laivanrakennusteollisuuden tuotteilla, oli erittäin raskas velvollisuus, erityisesti alkuvuosina sodan jälkeen. Sotakorvaustoimitusten aikataulu oli niin kireä, että kuparin sulatus Harjavallassa aloitettiin alkuvuodesta 1945 ennen kuin tehdasrakennus oli täysin valmis. Ensimmäiset sotakorvausvuodet olivat kaivosyhtiölle raskaimmat: vuonna 1945 noin 90 % kuparituotannosta meni sotakorvausteollisuudelle ja aina vuoteen 1948 saakka sotakorvausten vaatima kuparimäärä pysyi korkeana. Outokummun kupari kulki Harjavallasta Porin metallitehtaalle, jonka oli valmistettava monenlaisia ja usein vaikeasti toteutettavia tilaustöitä lyhyellä toimitusajalla. Suomen sotakorvausteollisuuden organisointia ja valvontaa varten muodostettiin loppuvuodesta 1944 erityinen Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta eli Soteva. Sekä sotavuosina että sotakorvausvuosina kupari oli säännöstelyn alainen eikä sitä annettu kotimaiseen siviilikäyttöön lähes lainkaan, ellei ostaja toimittanut Outokummulle yhtä suurta erää metalliromua. Kotimainen kuparipula helpottui vuonna 1949.
Kaivosyhtiön tuotteet olivat: elektrokupari valssattuna levyiksi, tangoiksi, profiileiksi ja langaksi; harkkoina valimotarkoituksiin ja lankaharkkoina kuparilangan valmistukseen. Messinki valssattuna levyiksi, tangoiksi, profiileiksi ja langaksi. Rautamalmia, nikkeliä ja rikkiä kuparirikasteessa sekä rikkikiisurikasteessa. Kultaa tuotettiin 200 kg vuodessa, joka riitti hammaslääkärien tarpeisiin ja jopa kihlasormuksiin. Lisäksi tuotettiin hopeaa ja platinametalleja.
Myös sotavuosien jälkeen kaivoksessa podettiin työvoiman puutetta. Vuonna 1945 ja erityisesti keväällä 1946 kerrottiin työvoimapulan aiheuttaneen huomattavaa laskua louhintamäärissä. Työvoimapulan ohella tuotantoa häiritsi työntekijöiden suuri vaihtuvuus ja kaivosmiesten keväisin ja kesäisin harrastama ”ylimääräinen lomanpito”. Rauhattomien vuosien 1945-1948 jälkeen tilanne hetkellisesti parani.
Sotakorvaustoimitukset vaativat Outokumpu Oy:n koko henkilökunnalta ankaria ponnistuksia, mutta kahdeksan vuoden kovan työn jälkeen, vuonna 1952, vaatimukset oli lopulta täytetty. Neuvostoliiton antamien myönnytysten jälkeen sotakorvauksia maksettiin 227 miljoonan dollarin edestä.
Outokumpu Oy:n toimitukset sotakorvausteollisuudelle.
LÄHTEET:
Arkistolähteet:
Aune Levannon arkisto
Arkistolaitos – Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneet -tietokanta
ELKA. Outokumpu Oy:n arkistoaineisto: Työvelvolliset ja irtisanomiset 1942-1943;
Sotilaspapereita 1941-1944; Sähkeitä 1936-1942
Kuusjärven kunnalliskertomus 1941
Lotta Svärd: keskusjohdon tyttösuunnitelma v:lle 1941
Outokummun kaivoksen vuosikertomukset 1939-1945
Outokummun nimismiespiirin arkisto: Vuosikertomukset 1939-1942
Haastattelut:
Valtteri Kalinen
Heta Lattu
Arvi Martikainen
Leena Meriläinen
Vilho Mustonen
Alma Närvänen
Kauko Palviainen
Liisa Pietilä
Kasper Vaakanainen
Kirjoitukset:
Aarne Karttunen: Tarinaa Outokummun menneisyydestä.
Lilli Kiikkerä: Lapsuusmuistoja Karjalasta ennen sotaa. Evakkoinstituutti.
Jorma Miettinen: Muistikuvia sota-ajalta.
Juulia Tuovinen: Juulia Tuovisen tarina. Evakkoinstituutti.
Kirjallisuus:
Ismo Björn, Liisa Immonen, Matti Pennanen: Outokumpulaisuus.
Kaivoskaupungin historiaa.
Matti Hako & Heimo Huhtanen: Kotirintaman kahdet kasvot.
Veikko Huttunen – Tuovi Sivonen: Kuusjärven – Outokummun historia.
Kemian keskusliiton julkaisuja no 11. No 8. 1945.
Kimmo Kuikka: Kaivos sodassa. Kaivostyö Outokumpu Oy:n
Outokummun kaivoksella sotavuosina 1939-1944.
Markku Kuisma: Suomen poliittinen taloushistoria 1000-2000.
Läpi harmaan kiven. Kaivosperinnettä – kuvia ja kuvauksia. SKS.
Ulla Talvitie: Sodan ja ikävän vuodet.
Terhi Tuononen: Eteen onnen armahan synnyinmaan.
Pohjois-Karjalan Lotta Svärd 1921-1944.
Anu Vatanen: Siirtoväkitutkimuksen lähdekriittiset haasteet.
Siirtoväen asuttaminen Kuusjärven kuntaan ja selvitys siirtoväen huolto-organisaation, rekisteröinnin ja henkikirjoituksen asiakirjalähteistä 1939-1949.
Lehdet:
Karjalan Pojat 15.6.2011
Outokummun Sanomat 1937-1945, 1949, 1952